I have written some kind of notes during the time I haven't had Internet. I'm gonna just add some pieces from it here. So.. It's now in Finnish.
30.8.2010
Jotenkin on todella hankala suhtautua siihen, että tässä sitä kiidetään läpi Ranskan maaseudun Pariisista Dijoniin. Ja, että nämä maisemat tulevat olemaan mun kotiseutua seuraavat vuodet, ellei pitempäänkin. Olen menossa kaupunkiin, jossa en ole koskaan ennen käynyt ja mun pitäis perustaa sinne koti.
Pikkuhiljaa mut valtaa se tunne, että olen todellakin yksin tässä hommassa, ja että mä olen nyt aloittanut oman elämäni ja vain mä päätän tästä lähtien, missä olen, mitä teen ja kuinka elän. Kukaan ei ole kertomassa sitä mulle.
Me ei olla mitään teinejä enää.
Pieniä valkoisia pilvihattaroita laakean maaseudun yläpuolella ja keski-Euroopan aurinko. Saa nähdä tuleeko tästä se koti, mitä olen etsinyt. Jos mä voisin vaikka löytää oman paikkani. Haluan vaan oppia elämään täällä ja pärjätä. Suurin pelko on varmaan se, että petän itseni ja kaikken muidenkin odotukset. Jos sittenkin, kaikesta huolimatta, annan laiskuudelle tai jollekin muulle vallan. Tämä on todellakin elämäni testi ja määrittää hyvin pitkälle mun elämäni suunnan. Jos karma suosi mua nyt antamalla mulle tän mahdollisuuden, mun tehtäväni on nousta, taistella ja arvostaa kaikkea sitä, mitä mulle on annettu – niin hyvää kuin pahaakin.
Eilen lentokentällä tunteet olivat niin ristiriitaisia kuin vain voivat. Tulen kaipaamaan ihmisiäni, mutta tiedän, että mun vain täytyy lähteä, mun on pakko mennä ja nähdä enemmän ja oppia uutta. Mulla ei ollut enää mitään annettavaa Suomelle, eikä sillä ollut mulle. Tämä tie täytyy kokea.
Olin varmaan surkein näky ikinä siinä koneessa. Katsoin ikkunasta ulos ja siinä oli suoraan edessä auto, jonka kyljessä oli numero 42. Kone nousi ja kun Suomi katosi pilviverhon taakse, muistan kuunnelleeni sen jälkeen pari biisiä auringon häikäistessä, minkä jälkeen nukahdin. Pian alla värittyi Pariisi ja sen keskeltä kohoava Eiffel-torni.
Hotellilta lähdin saman tien kävelylle punaisissa huulissa ja trenssissä. Siinä mä olin, Ranskassa ja Pariisissa. Yksin. Mä vaan hymyilin. En voinut olla nauramatta ääneen. Kuuntelin musiikkia, itkin, nauroin ja olin vaan onnellinen. Musta tuntuu, etten ikinä unohda tota hetkeä. Kävelin puiston läpi nurmikolla ja katselin ympärillä säntäileviä turisteja. Unelmat voivat sittenkin käydä toteen. Tää on se karman aallonharja.
En tiedä mikä mulle tuli, mutta kuuntelin vain musiikkia ja kävelin. Kävelin Seinen vartta, Champs-Elyséetä pitkin, kävin Virgin Megastoressa vanhassa rakennuksessa, ihailin Louis Vuittonin valtaisaa liikettä, riemukaarta, kävelin syrjäkujia ja katselin rakennuksia, kuuntelin ranskalaisia. Ihastelin pikku bistroja ja kahviloita, jotka ovat kuin suoraan 1800-luvulta. Pystyin kuvittelemaan kirjailijoita, taiteilijoita, runoilijoita, näyttelijöitä, muodinluojia ja tavallisia ihmisiä istumassa noina hämärinä iltoina sisällä viinilasin äärellä savukkeen kanssa. Kävelin ja kävelin. Tuli pimeä. Place de Victoires, Louvre, Palais Royal, Opera.. Kaikki vedettes Seinellä. Alkoi satamaan ja kävelin tuulessa ja sateessa. Seisahduin Eiffel-tornin puistoon yhdeltätoista illalla, kun tasatunnein oleva valonäytös alkoi. Torni kimalteli sinimustassa yössä. Siinä vaiheessa oloni Ranskassa ei jaksanut enää ihmetyttää. Otin kosketuksen tähän maahan jaloillani. Kävelemällä viisi tuntia ympäri rakkauden, taiteen ja muodin kaupunkia.
Kyllä mä silti oon sitä mieltä, että tässä touhussa ei ole kauheasti mitään järkeä. Ja siks tässä onkin niin paljon järkeä.
Järjenhiveniä odotellessa, terveisiä syksyisestä Ranskasta.
…
On todella helppoa tuntea itsensä yksinäiseksi. Kaksi päivää ilman nettiä ja on todella orpo olo maassa ja kaunpungissa, josta ei vielä oikein tunne ketään.
Pääsin kuin pääsinkin mutkan kautta perille Maret’n yliopistoasuntolaan. Ja rakastuin tähän kaupunkiin jo ensi silmäyksellä. Tää résidence universitaire ei ole mikään betonipylväs Jakomäestä, vaan historiallisia rakennuksia mukaileva hieman uudempi linnatyylinen rakennus (en tiedä muita sanoja joilla kuvailla sitä). Järkyttävän korkeat huoneet, erkkereitä, ihanat suuret avautuvat ikkunat ja pieniä detaljeja, joita vaan rakastan. En laita pahitteekseni myöskään opiskelijaruokalaa, joka on sisäpihan toisella puolella ja valtavaa goottilais-tyylistä rakennusta, joka on puistoineen takapihalla. Talon ylimmästä kerroksesta näkee kattojen yli ja kaukana siintävät kukkulat. Lafayette on kirjaimellisesti kulman takana, SciencesPo’lle on kymmenen minuutin matka ja kaikki muutaman minuutin päässä. Dijon on täynnä pieniä bistroja ja ravintoloita ja kaikki talot ovat korkeintaan kolmikerroksisia. On mukulakivikatuja ja pieniä kujia, joissa tuoksuu kostealle ja vanhoja pieniä yksityiskohtia löytyy kaikkialta. Koulumatkani käy valtavan kauniin Darcy’n puiston koristeltujen metalliaitojen vierustaa pitkin ja SciencesPo on itse huoliteltu, vaalea, kaunis ja vanha rakennus mustien aitojen sisäpuolella tasaisen vihreän nurmen ympäröimänä. Tätä kaunpunkia on helppo rakastaa. En voi vaan uskoa, että joo, todellakin minä asun nyt täällä.
Ostin tärkeimmät ensin: viinilasi ja pullo. Kunnes huomasin ettei mulla ole avaajaa..
Yksi virolainen toisen vuoden SciencesPo opiskelija on auttanut jonkin verran tänne selviytymisessä. Selvisi, että meillä on yhteisiä tuttuja. Nyt hän kutsui mut soirée’hen yhdeksäksi. Täytyy sanoa, että nyt mua ihan oikeasti hieman pelottaa. Tiedän, että mun olis todella hyvä ja mun pitää mennä sinne, mutta vitsit pelkään minkälaisen ensivaikutelman annan niille. Ehkä ne järkyttyy mun kielitaidon kunnosta.. Tai mitä vaan. En osaa yhtään sanoa.
Dude Jude Law.
Ja Ikea. Tsekkiläisen perheen kanssa ja ei-päivitetty navigaattori. Nyt tää huone alkaa tuntua hieman kotoisammalta. Ja nyt mulla on pullonavaaja!
Tänään oli ensimmäinen koulupäivä. Yllätyin ihan siitä, kuinka varautuneeksi olen jäänyt. Tuntuu haastavalta mennä puhumaan kenellekään ja tuntuu, etten tiedä ollenkaan mistä puhua. Olen niin eksyksissä kuin ihminen vaan voi olla. SciencesPo vaikuttaa täydelliseltä, paremmalta kuin mitä olin edes kuvitellut, mutta.. Musta tuntuu että en voi rentoutua ennen kuin saan tietyt käytännön asiat hoidettua pois takaraivosta. Sitä ennen en tiedä häädetäänkö mut vaan täältä pois.
Campus de Dijon de SciencesPo programme anglophone käsittää kuusi henkilöä. Kaikki loput meistä joistain kuudestakymmenestä ovat ranskalaisia tai puhuvat ranskaa sujuvasti. Niinpä, meidät on erotettu muusta joukosta ja meidän tehtävänä on jouluun asti opiskella vain ja ainoastaan ranskaa. Meidän pitää unohtaa äidinkielemme ja englannin puhuminen kokonaan ja käyttää 100% ranskaa. Jos emme läpäise C1 tason koetta keväällä, emme pääse jatkamaan seuraavalle vuodelle. Tahti tulee siis olemaan erittäin kova. Lähdetään ranskanopettajien kanssa ensi viikolla Dijonin ulkopuolelle Bonn'iin (jos TGV sen sallii..), viinipääkaupunkiin, maistelemaan viinejä, tutustumaan opettajiimme ja toisiimme sekä puhumaan ranskaa.
Sitten lähdettiin ulos suuren SciencesPo porukan voimin. Kierrettiin irkkubaari, espanjalainen paikka, australialainen mesta.. Pikkuhiljaa tää muuttuu rennommaksi ja oon tutustunut aika hyvin (itseasiassa paremmin) toisen vuoden opiskelijoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti